Tekijä: Kirkkotila

Jumalanpalveluksen muutos ja merkitys – SEN:n juhlavuoden apurahan välituloksia

Jumalanpalveluksen muutos ja merkitys – SEN:n juhlavuoden apurahan välituloksia

Alustus Suomen Ekumeenisen Neuvoston syyskokouksen paneelikeskusteluun ekumeenisesta jumalanpalveluksesta 3.11.2021. Hyvät ystävät,  Aloitan oman puheenvuoroni eri suunnasta, nimittäin siitä, että jumalanpalvelus on jo itsessään luonteeltaan syvästi ekumeeninen. Tämä käy ilmi, kun perehdymme jumalanpalveluksen syntyyn. Kristinusko syntyi juutalaisuudesta ja jakaa sen kanssa varhaisen historiansa. Jeesuksen ajan juutalaisuus 

Korona-ajan kokemukset ja kirkkotilat

Korona-ajan kokemukset ja kirkkotilat

Ensimmäiset tutkimukset pandemian vaikutuksesta jumalanpalveluselämään ovat juuri ilmestyneet. Uskontoja laajasti käsitellyt British Ritual Innovation under COVID-19 nosti esiin kiinnostavia kirkkotilaan liittyviä huomioita. Toisin kuin monilla muilla uskontokunnilla Englannin kirkon papit kokivat virtuaaliset jumalanpalvelukset säännönmukaisesti huomattavasti vaikuttavampina kuin seurakuntalaiset. Tutkijat arvelivat tämän epäsuhdan syntyneen siitä, että 

Tihenevä moderni kirkonpenkissä

Tihenevä moderni kirkonpenkissä

Tähän syksyyn kuuluvat oheiset kirjat. Vaikka kumpikaan näistä ei sinänsä käsittele kirkkotiloja, olen kirjoittanut kumpaankin artikkelin tilojen taustalla vaikuttavasta ajattelutavan muutoksesta, tihenevästä modernista. Evaluaatiota käsittelevään kirjaan kirjoitin yhdessä koulutuspolitiikan asiantuntijan ystäväni Jaakko Kaukon kanssa. Tulevaisuuden sanoissa taas tihenevää modernia käsittelee syvällä historiantuntemuksellaan ystäväni Mikko Malkavaara. Kiitos molemmille huomattavasta panoksesta kehittämäni tihenevän modernin syventämiseen ja kirkastamiseen. 

Tihenevä moderni on modernisaation vaihe, jossa aiemmin hyvää tuottaneet modernin metodit, kuten maailman rationaalinen ja yhä yksityiskohtaisempi määrittely kielen avulla, alkavat kääntyä itseään vastaan. Se mikä aiemmin tuotti hyvinvointia alkaakin tietyn pisteen jälkeen tuottaa pahoinvointia. Kyse on samasta ilmiöstä kuin esimerkiksi liuoksen kyllästymisessä, jossa sakka alkaa tietyn pisteen jälkeen pudota pohjalle, eikä sokeri enää sula teehen. Ilmiötä voi verrata myös valtavan tähden tihenemiseen ja luhistumiseen, kunnes se vihdoin räjähtää joksikin aivan muuksi. Silloin on jo kyse kokonaisesta paradigman muutoksesta.

Tihenevä moderni näkyy yllättäen myös kirkkotiloissa ja niiden käyttöön liittyvissä kysymyksissä. Siinä modernin maailman määrittely menee äärimmäisyyksiin. Se mikä ensin tarkoitti kurittomuuden kitkemistä ja tilan järjestämistä kaikkien osallisuuden ja etenkin kuulemisen ja näkemisen takaamista varten, alkaakin estää joidenkin osallisuutta ja jarruttaa yhteisön mahdollisuutta uudistua ajan vaatimalla tavalla.

Toisin sanoen ongelma syntyy silloin, kun tilan järjestämisen periaatteet eivät enää palvele parhaalla mahdollisella tavalla sitä käyttäviä ihmisiä, ja pahimmillaan jättävät tilan tosiasiallisen merkityksen, Jumalan kohtaamisen, muiden helpommin kielellä määriteltävien tavoitteiden varjoon. Kuvaan tätä muutosta kirkonpenkkien kautta.

Kirkonpenkkien kertomus

Penkit alkoivat tulla lännessä kirkkotilaa määrääväksi tekijäksi 1300-luvulta lähtien. Kyseessä on sama ajanjakso, johon esimerkiksi Charles Taylor sijoittaa uuden ajan reformaatioiden synnyn. 

Tämä on hyvä huomata. Monien protestanttiseen reformaation sijoittamat ajatukselliset ja tilalliset muutokset alkoivat ilmetä jo hyvissä ajoin ennen reformaatiokautta, jossa ne saavat uuden muodon ja merkityksen. Sen sijaan idän kirkkoon nämä eivät koskaan tulleet samassa laajuudessa.

Joka tapauksessa reformaatiokauden aikana penkeistä tuli kaikkia lännen kirkon perillisiä kuvaava piirre. Sama barokin kirkkotilajärjestys palveli niin protestanttien enemmistöä kuin katolilaisia. Etenkin protestanttista jumalanpalvelusta kuvaamaan tuli penkkien tilaan tuoma staattisuus. Seurakuntalaisen tehtävä oli istua, kuunnella, nousta ja laulaa. Liike sijoittui kirkkoon tulemiseen ja mahdolliseen ehtoollisella käyntiin. Penkki asetti kirkkokansan paikoilleen. 

Penkki myös sekä kuvasi että toisti yhteisön hierarkiaa. Oli miesten puoli ja naisten puoli, joissakin kirkoissa myös pappien ja piispojen penkki sekä kirkottamispenkki. Jokainen tiesi oman paikkansa ja mahdollisista muutoksista tuli riitaa. Keskiajan kiirastulesta taivaisiin ulottunut olemisen hierarkia korvautui säädyillä ja säädyllisyydellä, oman asemansa mukaisella käytöksellä. 

Vähitellen tämäkin maailma murtui. Yhtenäiskulttuuri poistui ehtoollispakon ja rippikirjoituksen myötä ja kukin tuli ja meni tai  jätti tulematta niin kuin taisi. Ihmiset kävivät eri kirkoissa, eikä omaa suvun tai säädyn penkkiä enää ollut. Jäljelle jäi kuitenkin muisto menneestä. Säätyjen poistuttua kukaan ei oikein tohtinut tulla etupenkkiin istumaan muutoin kuin rippikoululaiset pakosta ja kirkollisten toimitusten omaiset tavan voimasta. 

Omassa kotikirkossani Akaassa tämä näkyy siten, että 200-vuotiaan puisen ristikirkon kaksi ensimmäistä penkkikorttelia ovat  tavallisina sunnuntaina säännönmukaisesti aina tyhjiä. Etäisyys seinässä kiinni olevalta alttarilta seurakuntalaisten tosiasiallisesti käyttämiin ensimmäisiin penkkeihin on huomattava. Käytännössä toimittajat ovatkin lähentyneet seurakuntaa lukupulpetin huomattavan aktiivisen käytön myötä. 

Oman aikamme haasteet

Kirkon muutokset eivät ole kuitenkaan päättyneet vaan monella tapaa jopa kiihtyneet. Viime vuosisadan jumalanpalvelusuudistusten iskusanaksi tuli koko Jumalan kansan aktiivinen osallistuminen jumalanpalveluksen toimittamisessa. 

Selvimmin tämä näkyi Vatikaanin toista konsiilia seuranneissa liturgian ja kirkkotilan muutoksissa katolisissa kirkoissa. Messu tuli kansankielelle, ja penkkejä poistettiin ja järjestystä muutettiin siten, että kansa saattoi kokoontua alttarin ympärille. 

Luterilaisissa kirkoissa uudistusta seurattiin hyvin maltillisesti. Käsikirjoja uudistettiin, mutta tiloihin ei etenkään Pohjolassa juuri koskettu. Joillakin paikoin ihanteeksi tullutta osallistumista tavoiteltiin ja mitattiin seurakuntalaisten erilaisten tehtävien paljoudella. Tilojen sijaan huomio kiinnitettiin sanoihin ja säveliin. 

Kuvan kirja Tulevaisuuden sanat – Kirkko kolmannella vuosituhannella kuvaa ympäröivän kulttuurin ja kirkon murrosta modernista postmoderniin. Minut se laittaa pohtimaan myös, mikä on kirkkotilojemme viesti oman aikamme ihmisille.

Todistaako kirkkotilojemme tyhjyys ja etäisyys enemmän menneestä kuin tulevasta? Vastaako niihin sisään rakennettu hierarkia seurakuntalaisten uskon tajua ja käsitystä omasta tehtävästään kristittyinä? Mitä ne kertovat meille Jumalan vieraanvaraisuudesta ja kasteen merkityksestä samalla, kun sekä kasteiden että etenkin nuorempien seurakuntalaisten tosiasiallinen määrä laskee jatkuvasti? 

Kysymyksiä riittää ja liturginen konsultointi on väline, jolla niitä voidaan pohtia suhteessa seurakunnan nykyiseen missioon. 

Tihenevä moderni penkissä ja päätöksissä

Haasteisiin kuuluvat kuitenkin myös tihenevän modernin tuottamat vaikeudet tilojen uudistamiselle. Modernisaatio toi mukanaan hyvää säätelyä, jonka tehtävänä on lisätä turvallisuutta ja varmistaa kulttuuristen aarteiden säilyminen tuleville sukupolville. On viisasta pitää huolta sammutusjärjestelmistä ja varmistaa se, ettei kulttuurisia aarteita tuhota piittaamattomuudella ja ymmärtämättömyydellä. Ongelma syntyy oikeastaan vasta siinä kohdin, kun säätely menee tilan käyttäjien ja tarkoituksen edelle, ja tämä koskee sekä sisäistä että ulkoista normitusta.

Ulkoisesti kyse on esimerkiksi kirkonpenkeistä. Jos kirkkotilan täyttäminen tiheillä penkkiriveillä ja lukuisat eri tasot portaineen estävät esimerkiksi sähköpyörätuolia käyttävän seurakuntalaisen osallistumisen, on syytä pohtia, mitä tämä todistaa yhteisöstä ja sen uskosta. Samaan kysymyspatteriin kuuluvat esteettömät käymälätilat ja mahdollisuus rakentaa seurakuntalaisten osallisuutta tukevia palveluja esimerkiksi lasten ja tarjoilun osalta. Kirkkotila ei ole konserttisalli, museo tai auditorio, vaan Jumalan kohtaamisen paikka ihmisten keskellä, jonka tehtävänä on kutsua ja mahdollistaa tämä kohtaaminen, purkaa raja-aitoja Jumalan ja ihmisten sekä ihmisten itsensä väliltä.  

Tätä ei yhteiskuntaan kuuluvalla lainsäädäntöön perustuvalla normittamisella oikein tavoiteta. Se ei ole sen tehtävä ja menee sen jurisdiktion tuolle puolen. Siksi tämän takaaminen jää aina uskonyhteisön tehtäväksi. 

Samalla on hyvä huomata, ettei uskonyhteisö itsekään ole vapaa tihenevän modernin paineista. Tihenevän modernin maailmassa joka keskittyy yhä enemmän siihen, mikä voidaan mitata ja perustella rationaalisesti voi olla vaikeaa löytää tilaa yhteisöllisyyden ja inhimillisyyden keskeisille arvoille, joihin kuuluu tietty epätäydellisyys, kontekstuaalisuus ja jatkuva ajassa eläminen, muutos. Tästä on kuitenkin kyse inkarnaatiossa, sanan tulemisessa lihaksi yhä uudestaan meidän keskuudessamme, meidän epätäydellisessä maailmassamme.

Onko meidän siisteissä ja kauniisti suunnitelluissa, toimivissa ja vartioiduissa tiloissamme tilaa lasten ja nuorten äänelle ja liikkeelle, erilaisten ihmisten rajoitteille ja hitaudelle, yhteisön jatkuvalle itseilmaisulle, vaihtuvalle ja itse tehdylle taiteelle, persoonallisille ratkaisuille sekä yritykselle ja erehdykselle? Aiempien vuosisatojen seurakuntalainen veisti itselleen oven tai naulakon penkkiinsä ennen kuin modernisaatio yhdenmukaisti penkit ja penkkirivit. Millä tavalla nykyseurakuntalainen voi ja saa ottaa tilan haltuunsa? Kuka saa avaimet ja mitä tarkoitusta varten? Mitä tilassa saa tehdä?

Näitä kysymyksiä joutuvat seurakunnan vastuunkantajat yhä enenevissä määrin pohtimaan. Onneksi kokonaiskirkon uusi Ovet auki -strategia antaa siihen oheisten kirjoitusten ohella hyviä eväitä. Kysymysten pohdintaan voi myös hankkia tukea ja saada samalla käsitystä siitä, mitä eri aikoina ja eri paikoissa on tehty ja miten nykyiset tilamme ja toimintamme suhteutuvat niihin. Älä siis epäröi ottaa yhteyttä. Tie tulevaan avautuu yhteistyön kautta. 

Mika K T Pajunen

Lähteet: 

Tulevaisuuden sanat — Kirkko kolmannella vuosituhannella. Toim. Aulikki Mäkinen. Kirjapaja 2021. https://sacrum.fi/tulevaisuuden-sanat

A Research Agenda for Evaluation. Ed. Peter Dahler-Larsen. Edward Elgar Publishing. 2021. 

https://www.e-elgar.com/shop/gbp/catalogsearch/result/?q=A+Research+Agenda+For+Evaluation

Ovet auki – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026.  https://evl.fi/documents/1327140/52567038/Ev.lut.kirkko-strategia.pdf/9fb95410-78a0-6ace-a331-aa2c31b869c5?t=1600781363026

Kirkon korjaushankkeen vaiheet – mihin olisi hyvä varautua

Kirkon korjaushankkeen vaiheet – mihin olisi hyvä varautua

Kirkon korjaushanke on vaativa ja tulee vastaan yleensä korkeintaan kerran sukupolvessa. Museoviraston julkaisema Kirkollisten rakennusten hoito ja restaurointi (Museoviraston julkaisuja 12, Museovirasto. 2020.) kertoo siitä, miten hanke etenee teknisesti ja hallinnollisesti. Kirja on tutustumisen arvoinen ja korvaamaton apu seurakunnan johdolle ja kiinteistötoimelle. Sen aivan lopussa 

Ovet auki uusiin tiloihin ja toimintoihin

Ovet auki uusiin tiloihin ja toimintoihin

Mitä eroa on liturgistilla ja terroristilla? – Terroristin kanssa voi neuvotella! Hyvässä vitsissä piilee totuus. Jumalanpalveluksen ja kaiken siihen liittyvän saa helposti näyttämään sääntöjen ja symbolien viidakolta, jossa vain asiaan omistautuneilla on oikeus kulkea. Tästä ei ole kuitenkaan kyse liturgisessa konsultoinnissa, jonka tavoitteena on sanelemisen sijaan